Se kunnianosoitus jäi kuitenkin sikseen, sillä yleinen väsymys näytti tulevan. Lähdettiin koskelle päin. Kaksi ja kolme kulki vierekkäin, kaulatusten, ja armaasti ja rakkaasti keskenään haastellen. Väliin kaatuivat suin päin korpeen, nauroivat ja pönkkäilivät uudestaan pystyyn.
Iso-Iivari oli hänkin saanut päänsä täyteen. Hänen kävelynsä oli peräti vaivaloista. Vähäväliä hän tupsahti silmilleen, noitui, ponnisteli uudestaan pystyyn ja koetti pysyä tasapainossa.
Olimme päässeet korven poikki ja tulleet männikkökankaalle. Aurinko oli korkealla, ja tuntui tulevan lämmin päivä. Kosken pauhukin kuului jo selvään.
"Tässä levähdetään. Mihinkä sitä on kiirettä valmiissa maailmassa?" tuumailivat jotkut, retkahtivat istumaan petäjän tyviä vasten, retkahtivat voimattomina, silmät puoliummessa.
Ja useimmat siihen nukahtivat, ja aurinko lämmitti väsyneitä miehiä. Ainoastaan kolme miestä kykeni seuraamaan minua koskelle, mutta päästyään nuotiolle nukkuivat hekin, ja muut veivät heidän pullonsa ja joivat suihinsa, mitä jälellä oli.
* * * * *
Sinä kesänä ei näkynyt yhtään viinakauppiasta muissakaan savotoissa. Ei kuulunut tappeluita, ei miesmurhia eikä mitään sopimatonta tukkipoikien elämästä. Mutta tuosta tapauksesta Raitikoskella tiesivät huhut kertoa valettakin kaiken kesää.
Syksyllä myöhään tapasin Ison-Iivarin kirkolla.
"No, mitä kuuluu Iivarille?"
"Eipä häntä. Mitä vallesmannille itselle?"