Ja hän käänsi selkänsä meille ja meni ylpeästi rakennukseen.
Oli kulunut pari viikkoa. Mutta Viklundin Sakkea ei kuulunut puheille. Minä kuulutin pakkohuutokaupan, ja kun hyvin tiesin, ettei Taalille ketään huutajaa uskaltaisi tulla, ilmoitin kuulutuksessa, että "Hurra" myydään kievaritalossa.
Mutta seuraavana päivänä tulikin Sakke luokseni. Hän oli hirveän vihassa, hänen arvoansa ja kunniaansa oli mitä hävyttömimmällä tavalla solvaistu. Hän aikoi kysyä kunniansa perään ja sitäpaitsi valittaa kuvernöörille, että olin kaikin tavoin laittomasti menetellyt. Hän tunsi lakia myöskin.
"Ja jos uskallatte 'Hurran' myydä… niin linnaa saatte", vakuutti hän lopuksi.
"Ellei laillista estettä tule, niin 'Hurra' myydään kuulutettuna huutokauppapäivänä, että paukkuu", vakuutin hänelle.
"Mutta kuka sen uskaltaa huutaa, minun hevoseni! Varjelkoon kalloaan se mies", uhkaili Sakke.
"O'jaa. Kyllä semmoisella hevosella aina huutajia on", vakuutin minä.
Ylpeänä ja pönäkkänä hän läksi, ja mennessään jankkaili:
"Sitten se nähdään… sitten se nähdään."
Minä koetin vielä kuistissa selittää, ettei hän tällaisesta asiasta pääse muutoin kuin maksamalla. Tarpeetonta ja turhaa oli ruveta riitelemään ja kuluttamaan lisää.