Herra, joka oli Amalian seurassa, oli tällä välin siirtynyt syrjään ja odotteli siellä Amaliaa.
— Kuka hän on? kysäisi Eino päätään nyökäyttäen herraan päin.
— Eräs… eräs tuttavani, vastasi Amalia vähän punastuen. Mutta salatakseen sitä hän käänsi taas puheen toisaalle virkkaen:
— Minulla sitä on taas suruakin: äitini on kuollut, sain toissa päivänä kirjeen.
— Onhan se ikävää, pääsi Einolta osaaottavasti, mutta sitten hän lisäsi:
— Ehkä se oli sentään parasta hänelle. Pääsipähän lepoon. Ei tästä elämästä köyhällä suurtakaan nautintoa ole, ei nuorellakaan, saatikka sitten vanhalla. Entä veljesi, missä hän on?
— Siellä kotipuolessa. Eipähän hänestä vielä maailmalle ole.
— Ei niin. Kovin on vielä nuori. Ja kun arvaisi pysyäkin siellä maalla. Se olisi paljoa parempi.
— Taitaisihan se…
— No niin. Nyt on lähdettävä jo vihdoinkin. Terve! Siis huomenna tulet…?