— No, terve sitten!
— Näkemiin.
Hitaasti, pää kumarassa, Jeremias alkoi astella pitkin Heikinkatua. Eino aikoi poiketa Vladimirille, mutta kääntyessään hän kohtasi Amalian tutut kasvojenpiirteet, jotka olivat käyneet entistään terävämmiksi. Amalian vierellä seisoi se herra, joka oli häntä äsken puhutellut. He olivat keskustellessaan hiljaa hipuneet siihen suuntaan, jossa Eino ja Jeremias puhelivat. Jouduttuaan heidän kohdalleen oli Amalia huomannut Einon ja tahtomattaan pysähtynyt. Hämillään ja äänettöminä he seisoivat siinä toisiinsa tuijottaen.
— Eino! virkahti Amalia tuokion kuluttua, äänessä ihastusta, mutta samalla pettymystä ilmaiseva sävy. Eino katsoi häntä tutkivasti, jäykästi kasvoihin ja äännähti sitten matalasti:
— Amalia!
He puristivat toistensa kättä. Samalla he kumpikin tunsivat lämpenevänsä. Siinä kädenpuristuksessa oli jotain tutunomaista, jotain hellää, joka muistutti menneitä aikoja. He tunsivat, että heitä vieläkin yhdisti jonkinlainen salainen side, joka ei ollut helposti katkaistavissa.
— Olipa hyvä, että satuit, sanoi sitten Eino. — Olen usein toivonut, että kohtaisin sinut, olisi yhtä ja toista puhuttavaa kanssasi. Mutta nyt minulla ei olisi aikaa. Emmekö voisi kohdata jolloinkin?
— Miks'ei! Milloin vain sinulle sopii.
— Voisitko huomisiltana, kello — sanoisinko vaikka seitsemän, täällä?
— Kyllä.