Eino ei osannut sanoa mitään, katsoi vain, ja hänen kasvoillaan oli synkkä, mutta samalla jälleennäkemisen mielihyvää ilmaiseva ilme.
Vähän matkan päässä nainen pysähtyi ja jäi puhelemaan erään häntä vastaan tulleen herrasmiehen kanssa. Kului tuokio. Eino yhä katseli naista.
— Hm, hymähti hän sitten ikään kuin heräten, riuhtaisi aatoksensa toisaalle ja kysyi äkisti:
— Minne sinä siis olet matkalla: menetkö työnhakuun?
— En, vastasi Jeremias, äänessä kolkko, päättäväinen sävy. Samalla hän käänsi päätään poispäin, antaen siten Einon ymmärtää, ettei hän ollut halukas siitä asiasta keskustelemaan. Tästä huolimatta Eino kysäisi uudelleen:
— Mihinkäs sitten?
— Tuonne vain, pääsi Jeremiaalta epämääräisesti. Samalla hän teki päällään osoittavan liikkeen ja jäi hajamielisen näköisenä tuijottamaan Aleksanterinkadun ihmisvilinää.
Mutta Eino ei vieläkään hellittänyt ajatustaan, vaan jatkoi merkitsevästi:
— Ole mies! Ja katso eteesi!
— Kylläpähän tiedän asiani, murahti Jeremias vähän loukkaantuneena, ojensi kätensä ja virkkoi: