— Voinhan kävellä sinnepäin, mutta rahaa en sinulta ota.
Miehet lähtivät hiljaa kävelemään pitkin Esplanaadin hiekkakäytävää, jonka kahden puolen nurmi viherti ja kukat levittivät tuoksuaan, ja jonka keltaiseksi maalatuilla penkeillä istuskeli pyyleviä naisia ja herroja.
— Minulla on kiire, virkkoi Eino heidän vähän matkaa kuljettuaan. —
Päivällisaika loppuu kohta.
Kun Jeremias ei heti vastannut, jatkoi Eino:
— Mihinkä sinä aiot, kun sanoit, ettet oikein joutaisi?
— Tuonne vain, vastasi Jeremias epämääräisesti. He olivat ehtineet Vladimirinkadun kohdalle, josta Einon tuli erota. Kun he pysähtyivät, kysyi Eino:
— Etkö lähde?
— En, kiitos, vastasi Jeremias kuivasti. Nyt vasta hän muisti sanoa
Einolle lukeneensa sanomalehdestä Heikin kohtalosta. Eino vastasi:
— Luin sen tänä aamuna. Ikävä juttu, muuta en voi sanoa.
— Katsohan, sanoi Jeremias äkisti poiketen asiasta ja osoittaen heidän ohitsensa kulkevaa naista, joka ei näkynyt huomaavan heitä. — Siinä nyt on Amalia. Mene! Etkö halua puhutella häntä?