* * * * *
Oli kulunut runsaasti tunti siitä, kun Maria oli mennyt levolle.
Ulkona oli tuuli tyyntynyt. Tummansinisenä kaartui kesäyön taivas.
Kaikkialla tuntui olevan hiljaista. Jostakin kaukaa kuului loittoneva
ajurinrattaiden ramina, häipyen kuitenkin pian yön hiljaisuuteen.
Tästä rauhaisasta, äänettömästä yöstä saapui Jeremias keittiöhuoneeseensa — hiljaa ja varoen hiipien, mutta hiukan horjahdellen. Hän haparoi akkunan luo, veti uutimet syrjään ja istahti raukean näköisenä pöydän ääreen jakkaralle.
Hetkisen istuttuaan hän nousi, käveli kärsimättömänä edestakaisin. Meni sitten ruokakaapille ja kolusi. Löysi ainoastaan pienen kuivan leipäpalasen. Sitä hetkisen katseltuaan verestävin silmin, huulillaan katkera, melkeinpä mielipuolen hymyilyä muistuttava hymy, hän kirosi hillitysti.
Vähän aikaa mietittyään hän ajatteli: Onpa totisesti köyhä koti! Onpa jumal'avita! Lienevätköhän edes lapset saaneet syödäkseen?… Tuhannen sarvipäätä! Tästä täytyy tulla loppu! Tästä täytyy —! En epäile enää! Tänä yönä… Niin, sen täytyy tapahtua! Miks'en jo eilen suostunut?… Saamariako minä epäilin ja kärsin ja annan perheeni kärsiä nälkää, silloin kun ei maassa ole nälänhätää! Kun kaikkea on kylliksi! Tarvitaan ainoastaan rohkeutta, uskallusta ja… Hm. Mikä houkkio minä olenkaan ollut! Ovathan maan antimet kaikkien yhteistä omaisuutta. Mutta kavalasti, vieläpä väkivalloinkin ovat toiset riistäneet toisilta kaiken ja laatimallaan lailla turvanneet rosvoamansa… Yksityisomaisuus… Hm! Kirottu järjestelmä!
Ajatellessaan Jeremias tunsi selviävänsä humalasta, mutta sen sijaan kiihtyvänsä. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti ja veren suonissaan virtaavan vimmatusti, eikä paljoa puuttunut, ettei hän jo ääneen kironnut.
Sitten hän muisti, että hänenhän on liikuttava hiljaa, etteivät lapset ja Maria heräisi. Hän istuutui itsekseen mutisten: "Eivätkö ne sieltä jo tule." Eipä aikaakaan, kun jo kuului pihamaalta hiipiviä askeleita, ja kohta sen jälkeen naputettiin oveen.
— No, vihdoinkin, kuiskasi Jeremias ovea aukaistessaan ja lisäsi: —
Sst! Hiljaa, etteivät tuolla kamarissa herää.
Oven takana pimeässä eteisessä seisoi kolme olentoa. He hiipivät sisälle kuin varjot, hiljaa, varoen, ettei risahdustakaan kuuluisi.
— No, ei sentään niin hiljaa, kuiskasi Jeremias. — He ovat sikeäunisia. Istukaahan! Siinä on laatikko ja tässä on tuoli… Kas niin!