Tulijat olivat Jaska, Tanu ja Perttu. Heidän istuuduttuaan alkoi pitkä, kiusallinen äänettömyys. Hetki oli tärkeä. Sen tiesi siitäkin, että Perttu ja Tanukin olivat vaiti ja ajattelivat syvästi asiata. Hämärän tähden eivät he nähneet toistensa kasvojen ilmettä, joka oli jokaisella vakava. Kaikki ajattelivat samaa asiata ja kaikki tuntuivat jonkun verran epäröivän. Jeremiaaseen vaikutti tämä äänettömyys enimmän. Kaameat mielikuvat kiitivät hänen silmiensä editse, ja hän alkoi jo horjua päätöksessään. Tätä ennen hän ei ollut ajatellut kiinnijoutumisen vaaraa eikä seurauksia, jos niin kävisi. Mutta nyt, näiden muutamien minuuttien kuluessa, hän ikään kuin heräsi. Nyt vasta hänelle täysin selvisi, ettei se olekaan noin vain tehty. Nyt vasta hän ajatteli vankilaan joutumista, sen kauhuja sekä sitäkin, kuinka hänen perheelleen silloin käy. Maria ehkä kuolisi suruun, ja lapset, niin, lapset… mihinkä he joutuisivat? Mierolle tai johonkin kasvatuslaitokseen vieraan komennettaviksi. Ei! Se ei saa tapahtua. Hänen ajatuksensa työskentelivät kiihkeästi. Hän ei ollut aavistanut, että näin vähässä ajassa voisi ajatella niin paljon. Eikä hän olisi uskonut, että toisten totisuus saisi aikaan hänessä mielenmuutoksen ja että ratkaisevalla hetkellä hänen niin jyrkkä päätöksensä horjuisi. Mutta kun hän näki, että nuo tottuneetkin rikoksentekijät epäröivät ja olivat hiljaisia, — että hekin, vaikk'eivät vankilaa kammoksuneet niin kuin hän, kuitenkin istuivat vaiteliaina — niin se sai hänet vaistomaisesti pelkäämään. Suonenvedontapaisesti hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja tuskasta hänen vartalonsa lyyhistyi kokoon.
— Istummehan kuin hautajaisissa, äännähti Perttu kärsimättömästi.
— Sitä minäkin aioin sanoa, lisäsi Tanu. — Eiköhän lähdetä jo. Parin tunnin kuluttua alkaa valjeta — eikä silloin ole niin turvallista…
— Niin, lähdettävähän sitä on, mörähti Jaska. Jeremias oli vaiti.
— No, mitäpäs tässä sitten, sanoi Tanu nousten. Jeremias istui yhä kuin mykkä tuijottaen eteensä.
— Mitä mietit? kysyi Jaska. Jeremias ei vieläkään vastannut.
— Etköhän vain aio peruutua puheestasi? sanoi Tanu pisteliäästi.
Jeremias nousi hitaasti, siirtyi akkunan luo, istuutui ja nojasi pöytään.
— Olehan sinä niin kuin mies äläkä kuin akka, murahti taas Jaska nousten ja lyöden Jeremiasta olalle.
— Olenhan aina sitä epäillyt, sanoi Tanu kärsimättömänä ja jatkoi Jeremiaalle: — Piruako sitten lupasit ja vaivasit meitä, ellei sinussa ole miestä! Emmekä me sinua tarvitsisikaan, kun tietäisimme siellä kaikki paikat niin kuin sinä, joka olet kaksi vuotta ollut talossa.