— Sinun olisi tullut minua varoittaa eikä päinvastoin, sillä olinhan outo enkä tiennyt niistä vaaroista, jotka väijyvät täällä nuorta naista. Kunpa tietäisit tuskani ja kaikki kärsimykseni, jotka tämän tähden…
— Niin, tai kunpa sinä tietäisit mitä minä olen tuntenut! pääsi Helmiltä. Ja hänen äänensä vähän värähteli. Mutta samassa hän ojentautui ja ravisti päätään ikään kuin karkoittaakseen salaa hiipinyttä raskasta tunnetta luotaan.
Amalia katsahti kummastellen riitakumppaniinsa ja huomattuaan tämän silmänurkassa kyyneleen painoi vaieten päänsä alas.
Kului tuokio, jolla aikaa kuului vain heidän nukkuvan toverinsa raskas hengitys ja ulkoa pihamaalta kimeitä lasten ääniä. Sitten Helmi nousi, astui lähemmäksi Amaliaa ja virkkoi kolealla äänellä:
— Minäkin aioin kerran elämässäni tehdä itsemurhan. Mutta minut pelasti eräs toinen, kuten minä sinut. Kirosin minäkin ensin kohtaloani, mutta sittemmin sain uudelleen vimmatun elämänhalun. Eihän tämä tosin oikeata elämää ole, mutta mistäpä sen paremman ottaa. Sen tähden olen ruvennut ajattelemaan vain nautintoja — sellaisia, jotka meikäläiselle ovat mahdollisia. Ja minä elän ja nautin ja nauran — hahahaa! Tee sinäkin niin äläkä suotta murjota!
— Minä en voi, en voi, pääsi Amalialta masentuneesta.
— Kun et yritäkään, intti Helmi. — Mitähän tästä elämästä tulisikaan, jos rupeaisi surren ajattelemaan kohtalonsa kovuutta. Ei, hiiteen se! No, älä nyt viitsi noin nuhjottaa! Nouse! Ja karista yltäsi surun kahleet. Ja jos pidät siitä maalaristasi, niin mene hymysuin häntä vastaan. Eihän sitä tiedä, vaikka hän vielä naisikin sinut, hahahaa!
— Tuntuu siltä, kuin sinulla sittenkin olisi sydän kiveä kovempi.
— Niin onkin. Se on terästynyt…
—
ral-la-lalla-la-lalla-lei!
huolista huolista eihän? Ei!