Hoilattuaan nuo reippaat säkeet Helmi näpsäytti Amaliaa olalle, pyörähti ja siirtyi huoneen vastapäiselle seinämälle. Otti sitten sukankutimen käteensä ja vihellellen antoi puikkojen käydä.
Amalia istui vielä kotvasen äänettömänä ja vuodatti kyyneleitä, jotka häneltä aina niin helposti laukesivat vuolaaksi virraksi. Kun hän sitten kyyneltensä ehdyttyä nousi, oli hänen taas paljoa helpompi hengittää. Hänestä tuntui, kuin kuorina olisi hartioilta luisunut, ja näytti siltä, kuin hänen käyntinsäkin olisi keventynyt. Hetkisen epäröityään hän kuunteli sielunsa ääntä ja astui Helmin luo virkkaen:
— Anna anteeksi äskeinen tylyyteni. Ehkä minä sittenkin sinua suotta syytin.
— Et aivan suotta, pääsi Helmiltä. — Mutta siitä viis! Älkäämme muistelko niitä. Nyt olisi ajateltava mitä keitämme päivälliseksi.
— Aina sinä vain syönnistä huolehdit, äännähti tähän heidän juuri
herännyt toverinsa. Siten keskustelu siirtyi jokapäiväisiin asioihin.
Mutta äänettöminä hetkinä kiitivät Amalian aatokset aina toisaalle.
Hän vain ajatteli Einoa ja tämäniltaista kohtausta.
* * * * *
Illaksi oli taivas jo kirkastunut. Laskeva aurinko valoi hohdettaan aukeamille. Mutta korkeiden kivirakennusten väleissä hyörivät ihmiset eivät sitä nähneet. Kukin heistä kulki omaa tietään ja omissa ajatuksissaan. Niin Eino ja Amaliakin.
Kellon lähetessä seitsemää suuntasivat he kulkunsa määräpaikkaa kohti. Eino saapui vähäistä ennen. Hän istahti eräälle Heikinpuiston penkille ja tähysteli Ylioppilastalon seutuvilla liikkuvaa ihmisvirtaa, josta hän odotti Amaliaa saapuvaksi. Eikä aikaakaan, kun hän jo huomasi tämän verkkaisesti lähestyvän. Eino saattoi selvästi huomata, että hänen askeleensa olivat epävarmat. Näytti siltä, kuin hän olisi pelännyt lähestyä tai kuin hän pakosta, vastahakoisesti olisi hiipinyt eteenpäin.
Kun he kohtasivat toisensa ja tervehtiäkseen ojensivat kättään, niin he kumpainenkin aivan kuin ujostellen painoivat päänsä alas. Heidän rinnassaan riehui omituinen tunne, jossa kuitenkin oli jotain tuttua. Se muistutti heidän entisen rakkautensa heräämisen hetkistä. Silloinkin he olivat kainoina luoneet katseensa maahan, mutta heidän kättensä puserruksessa oli ollut jotain hellää ja hyvää kuten nytkin. Mutta tähän tällöiseen sekoittui muutakin, jotain syyttävää, nuhtelevaa, tunnustavaa ja samalla anteeksianovaa; se ei ollut yhtä puhdasta ja viatonta kuin muinoin. Sen he tiesivät ja tunsivat, eikä heillä ollut rohkeutta syrjäyttää sitä.
Kului tuokio, ennen kuin he nostivat katseensa ja katsoivat toisiaan suoraan, rehellisesti. Mutta silloinpa he taas täydellisesti ymmärsivätkin toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja tunnustaakseen, että heidän rinnassaan on sittenkin kytenyt kipinä muinaisesta lemmestä, kipinä, jota ei aika eivätkä kärsimykset ole sammuttamaan kyenneet ja joka nyt on jälleen ilmiliekkiin leimahtanut.