Sanaakaan toisilleen sanomatta he aikovat astella. Kumpaisenkin mieli paloi hiljaisille syrjäkaduille. Vasta heidän vähän matkaa kuljettuaan äännähti Eino:
— Oletko voinut hyvin? — Ja ennen kuin Amalia ehti vastata, jatkoi hän: — Elääkö lapsesi vielä?
— Elää. Hän on hoidettavana eräällä leskivaimolla. Olen aikonut ottaa hänet luokseni. Mutta… mutta…
Hän vaikeni ja painoi taas päänsä alas.
— Mitä mutta?
— Ajattelin sanoa, että tuskinpa minusta sentään onkaan kasvattajaksi… tuskin… tuskin, syventyi hän. Vähäisen äänettömyyden kuluttua hän jatkoi:
— Sillä… minä olen huono äiti… kurja… hylkiö… Hänen sanansa olivat katkonaisia, ja äänessä oli katkera sävy.
— No, älähän nyt, ehätti Eino. — Sinä olet liian synkkä ja toivoton. Se ei ole hyvä. Emme saa itseämme halventaa… Sinäkään luullakseni et oikein tunne itseäsi. Kuvittelet ehkä kovinkin kurjaksi…
— Kurja olenkin! Kurjaa on ollut elämäni ja toimeentuloni…
— Ei, nyt sinä et ymmärrä mitä tarkoitan. En puhu aineellisesta kurjuudesta — tiedänhän, että siinä suhteessa me työläiset emme ole sanottavasti toinen toistamme paremmassa asemassa. Mutta minä tarkoitan inhimillisyyskäsitteiden mukaista…