— Ei, ei, älä nouse taas niin korkealle, keskeytti Amalia. — Minä en jaksa ajatella. Tunnen heikkouteni ja — asemani. En liioittele yhtään, jos sanonkin, että olen kelvoton äiti — portto! Voi Eino, kun tietäisit…
— Minä arvaan, ehätti Eino taas. — Mutta älä nyt… ihmiset luulevat… Kuivaa kyyneleesi ja… kas noin. Ihme, ettei sydämesi ole vielä kivettynyt.
— Minä sorrun, ennen kuin se ehtii kivettyä. Minä en jaksa kantaa tätä taakkaa, jonka kohtalo on harteilleni asettanut.
Keskustellessaan he olivat ehtineet Liisanpuistoon. Siellä oli rauhaisaa. Ihmisiä ei sattunut olemaan muita kuin eräs rakasteleva nuori pari, joka ei näyttänyt heihin kiinnittävän huomiotaan.
Mereltä kuului Korkeasaareen menevän höyryveneen kohina ja lahdella soutelevien nuorten reipasta keskustelua ja helakkaa naurua. Puiston tiheissä pensaissa visertelivät linnut, ja jostain kaukaa kuului raitiovaunun jyrinä. Mutta nämä äänet eivät kiinnittäneet Einon eikä Amalian huomiota puoleensa.
— Istutaanhan, virkahti Eino heidän saavuttuaan erään penkin kohdalle.
He istuutuivat. Eino kietoi kätensä Amalian vyötäisille, ja heidän kumpaisenkin rinnasta kohosi raskas huokaus. Seurasi sitten kotvan äänettömyys, jolla aikaa he kaihomielisinä katselivat merelle. Amaliakin oli jo tyyntynyt äskeisestä tunnepurkauksestaan ja antanut ajatustensa siirtyä toisaalle, mutta vieläkin hänen silmänsä olivat kyynelissä.
Kun Eino sen huomasi, vaipui hänen kätensä hervotonna alas ja hän virkahti:
— Aion puhua kanssasi eräästä asiasta — mutta sinä ehkä nauraisit, sillä…
— Puhu vain, kuiskasi Amalia yhä edelleen katsellen merelle.