— Se vain olisi… Minä ajattelin… En tiedä, sanonko…
— Sano pois, olipa se sitten mitä tahansa. Nyt kiintyi jo Amalian huomio Einoon. Kääntäen häneen aavemaiset silmänsä, joiden syvyyttä peittävä verho oli nyt tyyten vetäytynyt syrjään, niin että ne loistivat avoimina ja heijastivat sielun sisimmässä piillyttä kauneutta, melkeinpä lapsellista viattomuutta, hän jatkoi:
— Vai pidätkö minua niin kevytmielisenä, että…
— Ei, en suinkaan, ehätti Eino. — Mutta se sanottava on sellaista, että sille melkein itsekin nauran, ennen kuin olen saanut sinulta varman vastauksen.
— No, virkahan jo toki!
— Voinhan sen sanoa… Jo vuosia olen sitä mielessäni hautonut. Siksi se ajatus on minulle kallis. Jo aikaa sitten olisin sen sinulle ilmaissut, ellen olisi ollut sairas ja ellei kohtalomme olisi meitä kuljetellut eri teitä. Mutta nyt minua ei estä siitä mikään. Ei! On sentään eräs seikka, mutta toivon, ettei sekään ole voittamaton. Se on sairaalloisuuteni. Elinvuoteni ovat ehkä luetut. Mutta se älköön peloittako. Toivossa on hyvä elää. Saattaahan olla mahdollista, että tautini vielä keskeytyy ja…
— Mutta se asia —? huomautti Amalia.
— Siitähän minä juuri puhun, vaikka kiertelemällä, etten lausuisi sitä perustelemattomana… Niin! Aina tutustumisemme ensi hetkestä saakka ovat tunteeni sinua kohtaan olleet helliä… ja jo silloin aioin pyytää sinua vaimokseni. Mutta sitten tuli Heikki… Koetin kuolettaa tunteeni, mutta en voinut. Yhä se on elänyt. Ja elää vieläkin. Nämä monet, vaiherikkaat vuodetkaan eivät ole sitä tappamaan kyenneet. Muistathan, kun me tapasimme toisemme siellä järvenrannalla, huvilan edustalla — silloin jo aioin sen ilmaista, mutta ei vain ollut rohkeutta niin paljoa. Nyt sen sanon. Ja kysyn: tulisitko vaimokseni?
— Mi-minä! pääsi Amalialta hämmästyksen sekaisesti, ja hänen kätensä haroivat aivan kuin jostain kiinni tavoittaen, eikä hän parhaalla tahdollaankaan saanut sanaa suustaan, ennen kuin vasta kotvasen kuluttua matalasti äännähti:
— Ei, Eino. Sinä et näy uskovan minusta niin pahaa kuin minä todellisuudessa olen. Ei! Olen liian huono sinun vaimoksesi. Olen jo niin syvällä loassa, että tuskin voin siitä kohota. Olen kuin mudassa matava käärme! Ei, Eino. En nouse sieltä elämääsi myrkyttämään. En voi, en saata! Sinä, joka olet ajatusteni ihanne — sinunko sieluasi minä kurja, tallattu, saastainen olento tulisin tahraamaan! En, en! Koska tiemme ovat näin kauaksi toisistaan eronneet, niin…