— Älä puhu noin. En välitä siitä, mikä sinä olet ollut, enkä pidä itseäni sinua parempana. Kumpainenkin olemme maailman murjomia ja loassa rypeneitä, mutta ei ole mahdotonta siitä nousta. Minä sitä paitsi nyt kuuntelen sydämeni ääntä enkä pidä lukua, kunhan vain olet muutoin puhdas — sillä rakastanhan sinua. Et kai ole taudin… Vai oletko?
— En, jumalan kiitos, pääsi Amalialta hiljaa.
— Siispä ei ole mitään esteitä. Sano vain suostutko?
Vastaukseksi Amalia tarttui toisella kädellään Einon käteen ja toisen kietoi hänen kaulaansa.
Seurasi pitkä, äänetön syleily, jonka jälkeen he katsoivat toisiaan kauan silmästä silmään, lintusten liverrellessä iltavirttään, joka tunkeutui heidän korviinsa suloisena soitantona ikään kuin heidän ensi kerran syleillessään…
XIV
Oli jo myöhäinen syksy. Kolea tuuli puhalteli pudotellen puista kellastuneita lehtiä. Pimenevältä taivaalta satoi rankasti vettä.
Liikemies ja maatilanomistaja Herman Juslin istui pienessä konttorihuoneessaan kirjanpitäjänsä, iäkkään, mutta tarkan ja huolellisen vanhanpiian seurassa. Tämä näytti väsyneeltä. Tuon tuostakin hän vilkaisi seinällä olevaa suurta kelloa ja taas herraansa, joka hajamielisen näköisenä silmäili iltalehteä eikä näyttänyt huomaavan kellon olevan niin paljon, että konttorin aukioloaika oli jo kulunut.
Kirjanpitäjä yski ja rapisutteli papereita, mutta siitä ei ollut apua. Vihdoin hän haukotellen virkahti:
— Viisi jo!