— Kas, niinpä onkin, pääsi Juslinilta. — Eikä vain sitä siivoojaa kuulu. Sen kun on näihin samoihin aikoihin oltava jossain muuallakin työssä. Äs, hänen tähtensä täytyy jäädä tänne aina tuntikaudeksi yli määräajan.
— No, täytyykö sitä sitten aivan välttämättömäsi pitää häntä? Saahan niitä siivoojia sellaisiakin, jotka voivat käydä työnsä tekemässä määräaikoina, kitisi vanhapiika.
— Saisihan niitä. Mutta minä säälin tätä. Hänen miehensä kun on vankilassa — ja sitä paitsi vanha tuttu. Sehän se rakensi meidän navetan siellä maalla ja loukkaantui minun työssäni ollessaan, niin että on vähän niin kuin velvollisuuteni…
Vanhapiika ei näkynyt enää kuuntelevan herransa puhetta, silmäili vain hermostuneena kelloa ja papereita. Kului vielä kotvanen, ennen kuin Juslin hoksasi sanoa, että hän saa mennä. Hänen poistuttuaan Juslin heittäysi vihreällä kankaalla verhotulle leposohvalle. Vähän ajan kuluttua hän kohottautui, otti kulauksen sohvan luona pöydällä olevasta pullosta ja sen jälkeen laskeusi taas levolle.
Muutamien minuuttien kuluttua ovikello soi.
— Sisään! murahti Juslin, hajamielisenä kohottautuen. Samassa aukeni ovi ja Maria astui sisälle reippaana ja toimekkaana. Hänen kenkänsä olivat märät ja vaatteensa valuivat vettä.
— Hyvää iltaa, lausui hän pehmeällä, surun sortamalla äänellään.
— Iltaa. No, tulittepa vihdoinkin, vastasi Juslin mielistelevästi.
Ensin Maria vähän oudoksui, sillä noin leppeästi ei Juslinin ollut tapana hänelle puhua. Mutta riisuuduttuaan hän ryhtyi työhönsä. Ensin hän pyyhki huonekaluilta niille keräytyneen pölyn, sitten kostealla rievulla permannot ja asetteli kaikki järjestykseen.
Juslin seurasi äänettömänä hänen liikkeitään, ja kun kaikki alkoi olla kunnossa, kysäisi hän äkisti: