Siinä hetkisen seisottuaan ja järvelle katseltuaan Eino kääntyi konemaisesti sekä alkoi astella Järvenpäähän Amalian kotimökkiä kohti. Saavuttuaan veräjälle hän veti pari ylimmäistä riukua syrjään ja nostettuaan toisen jalkansa vielä paikoillaan olevien veräjäpuiden yli jäi siihen hajareisin istumaan päällimmäiselle riu'ulle.
Siinä istuessaan hän antoi taas katseensa liukua järvelle, josta kaukaa sinertävän usvan läpi häämötti isohko, vihreä saari. Sitä katsellessa syttyi hänen rinnassaan polttava kaiho, ja menneet, herttaiset hetket palasivat hänen mieleensä. Mutta erikoisesti johtui hän muistelemaan muuatta edellisen kesän iltahetkeä, joka oli ollut suloisin kaikista. Hän muisteli, kuinka hän silloin heinäsirkkani siristessä, lintujen livertäessä ja auringon purppuroidessa taivaanrantaa kietoi kätensä Amalian vyötäisille ja kuiskaili hänelle kummia, kiehtovia sanoja. Hän muisti Amalian syvän ja surumielisen, mutta samalla lempeän katseen, joka hänet ikään kuin uuvutti unen helmoihin. Kaikkea tätä muistellessa hänestä tuntui, kuin Amalian pehmoiset rusohuulet nytkin olisivat koskettaneet hänen huuliaan. Mutta silloin hänen takanaan jokin risahti ja herätti hänet unelmistaan.
Hän muisti samassa Heikin, kauppiaan pojan, pirullisen salaperäiseltä näyttävän ja kulmiensa alta katselevan nuoren miehen, joka sittemmin väliintulollaan hänen onnensa pirstoi.
Mutta siitä huolimatta, että Heikki oli häneltä Amalian ryöstänyt, halusi hän kuitenkin nähdä häntä. Olivathan he sitä ennen olleet ystäviä. Kaipa sen on kohtalo niin määrännyt, ajatteli Eino. Rikkaalla näkyy olevan aina etuoikeus.
Mutta vähät siitä. Pois kateus, viha ja katkera mieliala, mietti
Eino, kääntyi äkisti ja hypähti veräjältä alas.
Tuokion kuluttua Eino seisoi pienellä pihalla. Hän katseli surkutellen ränsistyneitä rakennuksia ja ajatteli, että voimakasta miehen kättä kaipaisi tämä mökki pystyssä pysyäkseen. Mutta kauan ei hän siinä seisonut. Siekailematta hän veti natisevan eteisenoven auki ja melkein samassa jo tarttui pirtinoven vetimeen.
Mökin tuuheakarvainen koira häntä ensiksi haukahtaen tervehti, mutta tunnettuaan tulijan se iloisesti vingertäen ja häntäänsä heiluttaen nousi Einoa vasten pystyyn.
— Kas, Eino, kuului sitten iäkkäänpuoleisen naisen surunsortama ääni. — Päivää!
Einon vastattua muori jatkoi, ennen kuin Eino ennätti muuta sanoa:
— Istu. Tai mene tuonne kamariin, siellä on Amalia. Minä pistäydyn vähän askareillani.