— Sanoitte minkä mitäkin. Mitä se sellainen on? jaaritteli Juslin.
— Ka, yhtä ja toista, vastasi Maria, aavistamatta toisen tarkoitusta.
— Vai yhtä ja toista… Eikös tätäkin… Juslin tempasi Marian syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
Maria ällistyi niin, ettei ensin saanut sanaa suustaan. Mutta toinnuttuaan hän alkoi riuhtoa itseään irti ja sanoi hillitysti:
— Laskekaa, laskekaa…
— En laske, kun kerran pulun syliini sain, kähisi Juslin silmät intohimoisina loistaen.
— Laskekaa heti, taikka minä huudan!
— Sst! Älkää tehkö tuhmuuksia! Enhän minä pahaa… ymmärrättehän…
Mutta kun minä niin rakastan… ymmärrättehän… saatte rahaa…
Saatte kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä… enemmänkin…
Suostutteko?
— En, en, en! Laskekaa heti, taikka…
— Sst! Älkää hiidessä… voivat vielä kuulla! No, suostukaa… kuulitteko… Suostukaa…