— Sanoinhan, että en! Luuletteko minua portoksi? Olen kunniallinen, vihitty vaimo! Ja te, onhan teilläkin vaimo!
— Joutavia! Eihän se heidän tietoonsa tule. Ja ajatelkaa, enhän minä ilmaiseksi.
Maria riuhtoi ja ponnisteli, mutta turhaan. Miehen kourat olivat lujat.
— Älkäähän nyt suotta… Eihän se mitään. No… Äs perhana!
Puretteko!
Maria oli tarttunut hampain hänen käsivarteensa. Se auttoi. Vihasta puhisten Juslin töytäsi luotaan Marian, jolloin tämä siekailematta puki vaatteet yllensä ja painalti sanaakaan sanomatta ulos.
Nolona ja pahasti virnistellen Juslin istui hetkisen sohvansa laidalla. Otti sitten kulauksen ja heittäysi taas pitkäkseen, tyytymättömänä ajatellen:
— Houkkio! Kun ei ymmärrä omaa etuaan…
* * * * *
Ikään kuin paeten kiiruhti Maria portaita alas. Päästyään kadulle, jossa toinen puoli lyhdyistä oli jo sytytetty, hän hengähti helpotuksesta. Täällä tuntui turvalliselta, vaikka kadut olivatkin melko pimeät eikä sateisen sään tähden ollut kulkijoitakaan kuin nimeksi. Siellä täällä katujen kulmauksissa seisoskelivat ajurien hevoset korvat luimussa, miesten torkkuessa kuskipenkeillä.
Kiihtymistään kiihtyi tuuli, sen mukana sadekin. Katuojissa virtasivat vuolaat purot, ja kaivojen kohdilla ne kohisivat koskina.