Vielä äskeisestä kohtauksesta ällistyneenä ja ajatuksiinsa vaipuneena Maria painalti ripein askelin pitkin Bulevardia Esplanaadille päin. Vastaista suuntaa kulki viluisen näköinen mies, hampaat kalisten, pää kumarassa, vartalo käppyrässä ja olkapäät koholla. Hänkin kulki kiivaasti, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire.
Erään katulyhdyn kohdalla he tulivat vastatusten ja vilkaisivat toisiinsa. Vaikka valo olikin himmeä, tunsivat he toisensa ja pysähtyivät tahtomattaan. Samassa kuitenkin Maria aikoi jatkaa matkaansa, mutta mies pysäytti hänet äännähtäen:
— Hyvää iltaa! Kai tunnette minut? Olen Tanu… Olettehan te
Jeremiaan…
— Vaimoko, ehätti Maria. — Olen kyllä… Mutta entä sitten, jatkoi hän vielä vähän kiihtyneenä äskeisestä.
— Minä tuota noin… älkää pahastuko… Minä aioin kysyä, tiedättekö te nyt miehestänne mitään.
— Ilkeättekin kysellä sellaisia! Pitäisihän teidän tietää missä hän on, sillä olittehan viekoittelemassa häntä varkauteen.
— Sitä en kiellä, mutta eihän tarkoituksemme ollut paha. Aikomuksemme oli hankkia rahaa — ja sitä olisimme saaneetkin, ellei meitä olisi petetty. Eräs oli antanut ilmi aikeemme, ja poliisit pitivät silmällä…
— Se oli oikein, kivahti Maria aikoen samassa lähteä.
— Odottakaa! Minulla olisi teille kerrottavaa… Vaistomaisesti he siirtyivät seinävierelle, jossa oli vähän suojaisempi. Ja Tanu jatkoi:
— Milloin olette viimeksi käynyt tapaamassa miestänne vankilassa?