Eino kurottautui ja yritti hymyillä, mutta se oli kovin väkinäistä. Sitten hän tarkasti pientä olentoa. Samassa lensi pari kärpästä lapsen kasvoille. Eino huitaisi kämmenellään. Kärpäset poistuivat, mutta lapsi parahti kovaan itkuun. Ei auttanut muu kuin Amalian oli otettava lapsi vivusta. Käärö sylissä ja hyssytellen hän sitten käveli edestakaisin pienen pirtin permannolla, kunnes itkevä asettui. Keskustelu oli siten vähäksi aikaa katkennut. Sitten Amalia jatkoi:
— Näinhän se kävi minulle. Minä houkkio, kun uskoin sen lupauksia.
Olisihan minun pitänyt arvata.
Hänen silmänsä vettyivät uudelleen, ja hellästi hän painoi lapsen rintaansa vasten.
Eino katsoi häntä säälivästi. Hänen leukansa vavahteli, ja hän aikoi sanoa jotain, mutta Amalia esti sen sanomalla:
— Istuhan, istu vaikka siihen sängynlaidalle. Eino noudatti kehoitusta, asetti kyynärpäänsä polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin. Muutaman hetken kuluttua hän kohottautui äkisti ja äännähti hillitysti:
— Tunnoton! Mutta kunhan saan hänet kynsiini, niin koetan, eikö hänen omatuntonsa herää.
— Turha vaiva, ehätti Amalia. — Etkö häntä jo siksi hyvin tunne, että tiedät, ettei häneen puhe vaikuta.
— Taitaa olla niin, pääsi Einolta. — Kovin kylmä ja kuuro hän tuntuu olevan kaikelle ihmismäiselle. Tuskinpa hänellä on omaatuntoa lainkaan. Ei ainakaan siltä näytä. Kuinka säälimättömästi hän Hilmaakin kohtaan menetteli!
He vaikenivat hetkiseksi. Oli hiljaista. Raskas ja synkkä kuin syysyö oli tunnelma. Näytti siltä, kuin Amaliankin rinnassa olisi myrsky asettunut — asettunut, mutta vain hetkiseksi, alkaakseen kohta uudelleen ja entistä rajummin myllertää.
Tämän haudanhiljaisuuden keskellä harhaili Amalian murtunut katse ikään kuin turvaa, tukea hakien. Ja vihdoin, kun se kohdistui Einoon, se muuttui vähitellen kiihkeäksi, melkeinpä epätoivoiseksi, ja hän virkkoi: