— Perkele!
Seurasi sitten muutamia hillitympiä kirosanoja. Jaska oli loukannut kätensä…
— Hyi, kun ovat raakoja! kuului vinkuva, pidätetty ääni ulosrientäneen herrasväen joukosta.
Jeremias vääntelehti ja kiemurteli tuskissaan, samalla laahaten itseään maata pitkin kuin haavoitettu, pakoon pyrkivä peto, joka kauhun valtaamana ponnistaa viimeisensä päästäkseen johonkin, vaikkei tiedä mihin. Hänen silmissään salamoi ja väliin taas musteni maailma.
Herrasväen lähestyessä tapaturmapaikkaa sai rouva uuden pyörtymiskohtauksen, nähdessään verta, jota oli Jeremiaan jalasta ja Jaskan kädestä valunut nurmelle. Pian hän siitä kuitenkin tointui, ja hänen tyttärensä veivät hänet sisään.
— Lempoako se tänne tuli, kun noin heikko on, murahti herra.
Loitompana toisista istui Jaska eräällä kivellä yhä vieläkin kiroillen ja kättään pidellen.
Kaikki seisoivat toimettomina, mutta jokaisen kasvoilla kuvastui samaa: jotain olisi tehtävä —
— Olitte varomattomia, pääsi sitten herralta kuivasti. — Ei pitäisi hätiköidä.
Tämän kuultuaan Jaska mulautti silmiään. Ne leimahtivat vihaa ja tuskaa; niistä uhkui melkeinpä raivoa. Sen huomattuaan katsoi herra parhaaksi vaieta. Mutta hetkisen kuluttua hän äännähti jo vähän leppeämmin, samalla hiukan hätääntyneenä: