Toiset eivät kiinnittäneet kotiopettajan puheeseen huomiotaan, paitsi herra. Hän muljautti pahasti silmiään ja sanoi marmelaatipalasta suussaan pyöritellen:
— Kyllä niissä vaan on laiskuuttakin.
— En väitä, etteikö muutamissa olisi, sanoi kotiopettaja alistuen.
— Katsokaas tuotakin isoa miestä, sanoi herra taas vähän ajan kuluttua osoittaen Jaskaa. — Eikö hän ole perhanan laiskan näköinen? Liikkuukin kuin elefantti.
— Sehän on isojen ihmisten ominaisuus, tokaisi taas opettaja.
— Oih! parkaisi äkkiä rouva ja yritti nousta, mutta kaatui pyörtyneenä permannolle.
— Vettä, vettä! pääsi melkein kaikilta ruokailijoilta yht'aikaa.
Mutta ennen kuin ehdittiin aavistaakaan asiaa, jonka johdosta rouva sai tuon kohtauksen, kuului ulkoa tuskansekaista valitusta ja epäselvät sanat:
— Auttakaa! Nostakaa pois se! Oih… oih… Koskee… koskee…
Valittaja oli Jeremias. Oli tapahtunut onnettomuus, sen oli rouva akkunasta nähnyt. Kiveä ylös vietäessä oli lankku katkennut ja kivi romahtanut takaisin maahan. Jeremiaan toinen jalka oli jäänyt kiven ja maan väliin. Siinä kiemurteli Jeremias nyt tuskissaan, apua rukoillen. Miehet panivat parastaan kiertääkseen kiven pois, mutta eihän se ollut silmänräpäyksessä tehty. Äänettöminä miehet ahersivat. Siekailematta tarttui Jaska kiven kulmaan käsin — toiset kangilla kohottivat. Jo — jo nousi — Jeremias sai loukusta jalkansa pois. Kivi romahti alas. Samassa kuului karkeasti: