— Tuota noin, oikeastaan me tulimme… tulimme tuomaan sulle rahaa, sanoi taas Jaska kääntäen keskustelun toisaalle.
— Vai niin. No, sehän on hyvä! Mutta minä olen ajatellut, että tehän ne pennoset voisitte viedäkin sinne…
— Miks'ei, sanoi Jaska, jos vain meihin luotat.
— Teihinkö en luottaisi. Melkeinpä kuin itseeni.
— Mutta jospa sattuisimme juomatuulelle ja ryyppäisimme jok'ainoan pennin, hihihih…
— Emme, totta jumal'auta! Ohoh — täällähän ei saisi kirota. Niin, sitä emme tekisi. Niin kauan kuin minulla on päässä tämä järki, niin sellaista tekoa en tee. Miehen tulee olla mies asiassa. Ken sellaisia konnan töitä tekee, niin hirteen minä tuomittisin, jos vain minun vallassani olisi.
— No ei nyt sentään hirteen, onhan niitä ihmismäisempiäkin rankaisutapoja, arveli Eino.
— Muuta eivät ansaitse sellaiset kelmit, jotka oman toverinsa rahat kadottavat.
Toiset katsoivat kummastellen Einoa ja vaikenivat.
Hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen Jeremias sanoi: