— Oletko kuullut, etteivät Vanhalan raha-asiat olekaan niin loistavalla kannalla kuin luulisi? kysyi Eino pitkän vaitiolon jälkeen.
— Olenhan minä, vastasi Amalia päätään kääntämättä. — Ihmiset kertovat, ettei ole kaukana konkurssi. Mutta kukapa ne toisten asiat tietää, semminkään minä, joka en niistä ymmärrä hölynpölyä… Toiset taas — jatkoi Amalia pusertaessaan vettä eräästä vaatekappaleesta — sanovat, että siinä on käynnissä kiero peli. Mene ja tiedä.
— Niin, eihän niistä toisten asioista tiedä, virkkoi Eino, katseli sitten tielle päin ja äännähti äkisti, puolittain itsekseen: — Mutta eikös — eikös tuo ole Vanhalan Heikki, joka tuolta tulee?
— Sehän tuo on, sanoi Amalia kuivasti, tähystettyään tulijaa.
— Poikkeaakohan tänne? tuumi Eino.
— Eiköhän, kun sinä olet täällä. Olettehan te ystävyksiä.
— Olemme olleet, mutta siitä kai tulee kohta loppu, kun hän saa tietää, että tulen todistajaksi sinun puolellesi.
Mutta ennen kuin Amalia ehti siihen mitään sanoa, oli Heikki jo paikalla. Silmiään siristäen ja hattuaan syvemmälle painaen hän tokaisi:
— Terve! Kas vain, kuinka täällä kuherrellaan. Mutta kuulehan, Eino, minulla olisi sinulle vähän asiaa.
— Sen arvaan, ajatteli Eino, mutta ääneen sanoi: — No, anna kuulua.