"Yksin istun ja lauleskelen, kun aikani on niin ikävä. Vesi seisoo ja linnut laulaa, eikä tuulikaan vedätä."
Nuo säkeet kaikuivat Einon korviin hänen laskeutuessaan rantaan päin viettävää rinnettä alas. Hän tunsi äänen, se oli Amalian — mutta miten suuresti muuttunut! Ennen ei se helissyt noin pehmeästi ja tunteellisesti kuin nyt. Saattoi selvästi tajuta, että hän tuon kansanlaulun avulla tulkitsi omia sydämensä sointuja, jotka sisällisestä pakosta pyrkivät ilmoille.
Ehdittyään tielle, joka kulki rinteen poikki huvilan ja järvenrannan välitse ja vei naapurikylään siellä liittyäkseen valtamaantiehen, Eino pysähtyi ja kuunteli laulun loppuun. Sitten hän hiipivin askelin lähestyi Amaliaa ja päästyään aivan lähelle kysyi:
— Oletko ikävissäsi?
— Kas, Eino! virkahti Amalia käännähtäen ja jatkoi: — No, en juuri.
— Et puhu totta. — Mutta älä sure. Eiväthän asiat surren parane, sen tiedät.
— Tiedän. Mutta suru on niin kaunista… Se… se antaa edes jotain sisällystä elämälle, puheli Amalia miltei kiihkeästi ja katsoi Einoa sädehtivin, ikään kuin ymmärtämystä rukoilevin silmin.
Eino ei voinut vastata. Hänessä heräsi omituinen tunne, samanlainen kuin silloinkin, kun hän kietoi kätensä Amalian vyötäisille tuolla saarella, joka nyt oli vain kilometrin päässä heistä — saarella, jolla he olivat nauttineet lemmestä ja kesäillan sulosta ja joka nytkin vihreänä ja salaperäisen näköisenä kohosi keskeltä sinistä järveä.
Kummaa tenhoa tunsi Amaliakin, kun heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa. Hän tunsi sydämensä sykinnän kiihtyvän ja sai palavan halun tunnustaa Einolle, että sammunut lempi oli hänessä uudelleen leimahtanut liekkiin. Mutta samalla hän myös tunsi oman itsensä ja asemansa ja muisti, kuinka oli Einon hyljännyt. Se muisto sai hänen jäsenensä ikään kuin herpaantumaan, ja vaiteliaana hän painoi päänsä alas. Sitten hän ryhtyi jälleen työhönsä ja aivan kuin vihoissaan, vimmatusti hölskytteli vaatteita vedessä.
Einokin, aivan kuin olisi koettanut riuhtaista aatoksiaan toisaalle, ojentautui, otti savukkeen, sytytti sen ja voimakkaalla kädenliikkeellä heitti sammuneen tulitikun maahan. Sitten hän istahti rantakivelle ja katseli Amalian työntekoa.