Eino teki työtään ajatellen: nehän ne rikkaat aina parhaat voitot voittavat. Niitä näkyy onni suosivan, ei meikäläistä. Eikähän noita kannata arpojakaan ostaa. Ja jos milloin muutaman irti saa, niin ei niillä kuitenkaan mitään voita.
Olisinpa minäkin voittanut niistä raittiusseuran arpajaisista päävoiton, niin hätäkös tässä olisi. Tai edes jotain arvokasta. Mutta kun onni potkaisi neljänkymmenen pennin arvoisen piipun!
Olisinpa sen sijaan voittanut muutamia tuhansia, niin heti paikalla olisin lähtenyt johonkin parantolaan tai ulkomaille, esimerkiksi Italiaan tai Sveitsiin. Siellä raittiissa vuoristoilmanalassa ne kuuluvat usein keuhkotautisetkin toipuvan. Kun vielä saa hyvän ja riittävän ravinnon. Ja silloinhan saisi, kun rahaa olisi. Kuinka suloista siellä mahtaisikaan olla. Saisi kiipeillä noilla ihailluilla kukkuloilla, tähystellä alas vihreihin laaksoihin, joissa purot pulppuavat, linnut laulavat, yrtit, kukat ja metsät tuoksuvat, saisi milloin mieli tekee, laskeutua sinne luonnon helmaan.
Niin, olisinpa voittanut! Silloin saisin mennä sinne. Vaikka olisihan sitä silloin täälläkin nähtävyyksiä, täällä tuhansien järvien maassa. On huminoivia, pihkaisia honkametsiä, on leppeitä, vilpoisia lehtoja, kanervaisia kankaita, kukkaisia niittyjä ja marjaisia mättäitä. Laulavathan täälläkin linnut, solisevat purot, lammet ja järvien laineet…
Niin ajatteli Eino työtä tehdessään, mutta kysyi sitten äkisti pojalta:
— Onko isäsi nyt kotona?
— On, kotona on, virkkoi poika. — Sanonko minä hänelle, että kysyitte häntä?
— Ei, ei tarvitse. Muuten minä vain kysyin.
Lopetettuaan työnsä ja kasattuaan kampeensa Eino istahti huvilan seinävierelle ja sytytti savukkeen.
Siinä istuessaan yhtä ja toista mietiskellen hän muisti taas Amaliaa, joka nyt oli tässä huvilassa toisena, mutta vain tilapäisenä palvelijana. Eino tiesi, että hän oli rannassa pyykkiä huuhtelemassa, ja lähti kävelemään sinne.