— Eihän sinun… voisithan lähteä täältä… Minä antaisin matkarahat.
— Häpeä vähän. Ettäkö minä, köyhä, onneton, rupeaisin toista onnetonta polkemaan. En! Usko se. Ja eikö sinua omatuntosi soimaa tuollaisista teoistasi? Ajattelehan!
— Mitä hän on sitten niin hävytön.
— Hävytön? Amaliako sinua kohtaan? Millä lailla?
— Että huutaa ympäri pitäjää ja rupeaa käräjöimään.
— Mitä hän muutakaan voisi tehdä, kun sinä hylkäsit hänet etkä edes ole siitä asiasta puhumaankaan antautunut.
— Kuka sen on sanonut, Amaliako? Sanokoon! Mutta tietäköön, että minä käräjöin vaikka senaattiin asti. Eikö hän mahda ennemmin väsyä.
Heikin suupielessä väikkyi ylenkatseellinen hymy, mutta Einon huoahdus ja läpitunkeva, rehellinen katse sai sen pian siitä poistumaan.
— Mutta kuulehan, Eino! Sinä olet ainoa todistaja, joka jotain tietää. Etkö sinä sittenkin —?
— En. Etkö jo kuullut. Sanoit ainoa. Sanoohan Amalia olevan toisiakin kaksi.