— Eeva ja Ellikö? Naapurimme, jotka ovat meille alituisesti velassa. Puhukootpahan vain. Tehkööt sen. Mutta tietäkööt myös, ettei heille silloin aivan suloisesti käy, hahah…
— Nyt vasta minä sinut oikein tunnen, Heikki. Näen, ettei sinulla ole lainkaan sydäntä. Köyhien tyttöparkojen kohtaloilla sinä leikit häpeämättömästi, konnamaisesti. Aavistatko mihin tämä peli heidät johtaa? Et, luulen. Sinä tuotat heille sekä ruumiin että sielun tuskia, saastutat ja myrkytät heidän elämänsä, teet heidän kohtalonsa kurjaakin kurjemmaksi…
— Älä saarnaa! pääsi Heikiltä kärsimättömästi.
— Se on totta. Ei maksa vaivaa. Eihän se sinuun tehoa. Paras että eroamme. Terve!
Hammasta purren kääntyi Heikki. Eino palasi rantaan.
— Mitä se puhui sinulle? kysyi Amalia vähän ajan kuluttua.
— Puhuipahan vain, vastasi Eino matalasti. Amalia katsahti kummastellen Einoa, mutta ei jatkanut enää. Oli hiljaista; vain järven laineet loiskivat salaperäisinä rannan hietaa ja kiviä vasten, ja linnut lehdossa livertelivät iltavirttään.
VI
— Milloinkahan tuosta kyennet työhön? virkkoi huoahtaen Maria, noin neljänkymmenen ikäinen vaimo, jonka huolestuneissa kasvoissa oli aikaisen vanhentumisen merkkejä, kärsimysten leima ja ainaisen ilottomuuden totisuus.
— Enköhän minä jo kohta kykenisi, kun vain sattuisin saamaan, sanoi vuoteella loikova Jeremias, äänessä katkera sävy.