— Siinäpä se, pääsi Marialta tuskaisesti, mutta hillitysti. — Mutta jos… jos et sattuisikaan saamaan. Silloin…
— Älä nyt ole huolissasi. Onhan tuota eletty tähänkin asti, niin eiköhän edelleenkin…
— On, eletty on, mutta vaivaisesti, tuskitteli Maria.
— Niin kuin työläinen elää voi, liitti Jeremias. — Vieläpä paremmin kuin jotkut toiset, eikä epärehellisin keinoin ole mitään hankittu. Työllä, kovalla työllä vain.
— Siihen rehellisyyteesi sinä aina vetoat. Kysymys ei ole nyt siitä, vaan siitä, millä rupeamme tulemaan toimeen. Kun edes minä kykenisin työhön, mutta meneppäs nyt tällaisessa tilassa — kukaan ei edes ottaisikaan, sillä laki kieltää sen.
— Sanoinhan jo, että älä huolehdi.
— Kuka tässä sitten huolehtisi, ellen minä! Sinuun ei ainakaan vielä voi luottaa, et kunnolla kykene tässä huoneessa liikkumaan, mitä sitten, kun pitäisi lähteä ulos. Olisivat pitäneet edes siellä sairaalassa niin kauan, että olisit tullut terveeksi, niin olisi sinuakin vähemmän tässä syömässä.
— Puhuthan aivan kuin olisi minun syyni, etten saanut olla sairaalassa, kunnes olisin ollut aivan terve. Tiedätkö sinä, kuinka paljon on sairaaloihin tulijoita — vähentää sieltä täytyy niitä, jotka ovat jo toipuneita, ja siten tehdä tilaa uusille tulokkaille.
— Laittaisivat niitä niin paljon, että riittäisi!
— Se on eri juttu. Mutta ettei niitä laiteta, ei sekään ole minun syyni.