Nähtyään, että sanansa vaikuttivat, ei Jeremiaskaan enää jatkanut. Kumpikin he istuivat raskasmielisen näköisinä, aivan kuin nyt juuri olisi jokin suuri onnettomuus heitä kohdannut.
Siinä äänettömyydessä alkoi Jeremias jo melkein katua, että tulikaan tuota sanottua sanoneeksi, se kun vain lisäsi jo ennestään synkkää mielialaa.
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus; kuului ainoastaan hellassa palavien haapahalkojen pihinä ja huonetta vaivaisesti valaisevan öljylampun suhina, joka muistutti hyttysen inisevää ääntä.
Vaistomaisesti, ajatustensa vallassa Maria siirtyi Jeremiaan luo, istuutui vuoteen laidalle ja itki.
— No… Älähän nyt… sopersi Jeremias tarttuen Marian käteen. — Anna anteeksi, jos pahoitin mielesi. Mutta kun se ajatus oli jo kauan mieltäni painanut, niin se nyt tuli sanotuksi.
— Minun olisi sinulta anteeksi pyydettävä! pääsi Marialta nyyhkytyksen lomassa.
— Älä nyt suotta. Koettakaamme suhtautua toisiimme leppeästi ja yhdessä ottaa vastaan kaikki koettelemukset. Ehkä elämämme vielä paremmaksikin kääntyy.
— Sinä olet liian hyvä miehekseni, pääsi Marialta äkisti itkunsekaisesti. Hän heittäysi Jeremiaan rinnoille ja nyyhkytti kauan.
— Mutta missähän ne lapset —? sanoi sitten Jeremias.
— Kylläpähän tulevat, kun ehtivät. Ovat ne ennenkin näin myöhäiseen olleet eivätkä ole eksyksiin joutuneet.