Eino yksin siinä perässä istui, kyytimies edessä, piippunysäänsä imien. Eino ei edes astunut rattailta alas, viittasi vain Amaliaa. Mutta heti oli hänkin valmis, ja taival alkoi.
— Kylän kohdalla kovasti, metsätiellä hiljaa, komensi Eino, hän kun arvasi, että akat akkunoista katselevat.
Vanhalan väki oli niin ikään käräjiin lähdössä, valjastivat juuri hevosta, kun Eino ja Amalia ajoivat ohitse. Emäntä näkyi hymyilevän pirullisesti ja kuiskaavan jotain Heikin korvaan.
Jo viitisen kilometriä he olivat ajaneet kohtaamatta ainoaakaan kulkijaa. Mutta heidän ehdittyään valtamaantielle liittyi heidän jälkeensä ajaja ajajan perään. Nyt alkoi matka kulua rattoisammin, sillä jälkipään ukot pitivät kovaa ääntä. Se olikin heistä mieleistä, he kun jo pitkän matkaa olivat kulkeneet vaiteliaina. Missä lienee syy ollut, mutta ei heiltä vain oikein puhe luistanut.
Käräjäpaikan pihamaalla seisoi kymmenittäin märkiä, valjaissa olevia hevosia, korvat luimussa heiniä pureskellen. Istuntosalin eteisessä leijaili paksu savupilvi, tunkeutuen puolittain avoimesta ovesta ulos, siellä häipyäkseen avaruuteen. Mutta yhä uutta savua tupruttelivat joutilaan näköisinä istuskelevat ukot, jotka olivat tulleet liian varhain ja kuluttivat nyt aikaansa tupakoiden.
Eteisen ovipielessä olevassa isohkossa leipäuunissa räiskyivät närehalot rivakasti palaessaan, ja yhä kiihtyvä puheensorina kuului ympäri huonetta. Ukot ja akat kiistelivät, syyttäen toisiaan turhasta rettelöimisestä; jokaisella oli olevinaan oikeus puolellaan, eikä kukaan tunnustanut olevansa väärässä. Kinastelu paisui niin valtavaksi, että järjestystä valvovan poliisimiehen täytyi sekaantua asiaan.
Amalian, Einon ja heidän kyytimiehensä astuttua eteiseen hymyilivät muutamat ukot voitonriemuisesti, heidän sukupuoleensa kuuluvan kunnostautumisesta. Mutta naisväki katseli pikemmin säälien Amaliaa, ja muutamat heistä kävivät häntä puhuttelemassakin. Oli heidänkin joukossaan sentään sellaisiakin, jotka nyrpistelivät nenäänsä ja katsoivat halveksien sekä mumisivat, että tuollaiset ne pilaavat koko naisväen maineen.
Kun vielä oli hetkinen kulunut, niin jo ilmestyi ovensuuhun Vanhala emäntineen ja Heikki.
— Kas, täällähän sinä olet, pisti emäntä Einolle. — Missäs se sinun…? Ahaa! Tuollahan se. Vai tänne te tulittekin! Ja minä kun luulin, että olitte pappilaan menossa, hahahaa.
— Hihihii, kuului yhtäältä, hahahaa ja hehehee toisaalta.