— Olisikohan sittenkin? välähti Amaliankin aivoissa. — Olisikohan?… Ei, ei, se ei voi olla mahdollista! Mutta missä hän viipyy?
— Onhan sellaista ennenkin tapahtunut, jatkoi muori äskeistä ajatustaan.
— Mutta nyt ei! Ei, ei! pääsi Amalialta tuskansekaisesti.
— Enhän väitä sitä, mutta…
Taas ilmestyi ajaja näköpiiriin. Amalian kasvot saivat kirkkaamman ilmeen.
— Nyt se on kuitenkin hän! Muorikin astui taas akkunan luo.
— Taitaapa olla. Mutta ei tuo ainakaan Pellonperän hevoselta näytä.
Eikö hän sanonut sitä tilanneensa?
— Sen, vastasi Amalia lyhyesti ja katsoi, katsoi.
— Hän se on, hän se on, pääsi sitten Amalialta, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.
Eikä aikaakaan, niin rattaat pysähtyivät veräjälle.