Ulkona tuuli, tohisi, tihkui ja rapsahteli. Ajaja ajoi ohi, jyrinä vaimeni — vaimeni kuulumattomiin.
— Mutta eipäs sitä Einoa vain kuulu, virkahti vihdoin Amalia nousten ja luoden samalla taas katseensa akkunaan.
— Eipä kuulu, ei, pääsi muorilta huokauksen yhteydessä. — Ja kello on jo seitsemän. Moneltako sinä sanoitkaan sen istunnon alkavan?
— Yhdeksältä, vastasi Amalia akkunasta päätään pois kääntämättä.
— Mutta sinnehän olisi nyt jo lähdettävä. 22 kilometriä, ei se ole noin vain ajettu. Kyllä hänen nyt jo tulisi olla täällä, puhui muori puoliksi itsekseen. — Mutta minä pelkään…
Amalia kääntyi äitiinsä päin äkisti ja kysyi:
— Mitä?
— Niin… ilman minä vain… omia luulojani…
— Pelkäättekö, että hän ei tulisikaan?
— Niin — sitähän minä. Ei tiedä, vaikka Heikki olisi saanut hänet lahjotuksi.