VII
Taivas oli tummanharmaa. Kolea tuuli tohahteli, ja tihusade himmensi akkunaruudut, niin että Amalian kotimökin jo ilmankin puolipimeässä pirtissä hädin tuskin erotti peräseinällä olevaa öljypainotaulua: "Jeesuslapsi ja Neitsyt Maria".
Pirtissä oli hiljaista. Amalian lapsi nukkui vielä yöuntaan, ja Amalia itse istui pöytään nojaten ja ulos tähystellen kuin kiihkeästi odottava, aina vähän ajan kuluttua pyyhkäisten hikeä akkunaruudusta.
Muori, Amalian äiti, seisoi hänkin akkunasta ulos katsellen, odotellen.
Nyt — nyt hän tulee, välähti Amalian mielessä yht'äkkiä, samoin muorin, kun he näkivät kaukana kylänkujalla jonkun hevosmiehen ajavan heille päin. Nyt, nyt, yhä vieläkin he ajattelivat, ja heidän kasvoistaan laukesi odotuksen jännittynyt ilme. Mutta yhä he katsoivat. Ajaja läheni. Jo alkoi kuulua kärryjen jyrinää. Kohta, kohta hän on tässä — lähenee, lähenee…
Muori sieppasi vipupuun päältä likaisen vaateriekaleen, kiiruhti akkunan luo, pyyhkäisi hikeä ruudusta ja sen tehtyään tuijotti tulijaa.
Kului tuokio.
Ajaja läheni.
Ei, ei se olekaan hän, ajattelivat molemmat pettyneinä, huoahtivat, painoivat päänsä alas, mutta eivät vieläkään sanoneet toisilleen sanaakaan.
Kun he nostivat päänsä, väreili heidän kasvoillaan taas odotuksen jännitys.