— Voi kun sinä olet lapsellinen, vanha ihminen. Enkö ennen ole eteeni nähnyt?
— Olethan sinä. Mutta onhan kaikilla mahdollisuus hairahtua. Ymmärrä minua, en sitä pahallani sano.
— Kyllähän minä… Älä nyt suotta…
Ovi aukeni, ja sisään astui tyttö ja poika, Väinö ja Rauha, edellinen yhdeksän, jälkimmäinen seitsenvuotias. Kumpikin hentoja, pienikasvuisia ja kalvaita. He olivat rääsyihin puetut, ja kummallakin oli jaloissaan aivan liian isot kengät. Tyttö värisi vilusta ja meni hellan luo — ensin asetettuaan ruskeasta kankaasta tehdyn pussin pöydälle. Poika ei välittänyt vilusta; ilosta hypähdellen, suu naurussa hän meni isänsä luo ja huudahti raikkaalla lapsenäänellä:
— Isä! Saimme vielä kaksi markkaa rahaakin ja pussin melkein täyteen!
Jeremias hyväili poikaa. Sitä tehdessä vierähteli kyyneliä hänen silmistään ja hän sanoi vähän värähtävällä äänellä:
— Istu siihen isän viereen. Sinäkin, Rauha — sanoi hän tytölle — kun olet lämmitellyt, niin tule tänne, että saan hyväillä. Te elätätte nyt isää ja äitiä… vaikka kerjuulla… te olette kilttejä lapsia. Isä ja äiti ovat teille niin kiitolliset… niin kiitolliset… Kyllä vielä tulee aika, jolloin isäkin hankkii. Silloin… silloin… saatte makeisiakin…
Itku tyrehdytti äänen; vapisevin käsin hän hyväili kumpaistakin lastaan.
Maria aukaisi lasten tuoman pussin, otti sieltä esille näivettyneitä lihan ja leivänpalasia ja jakoi niistä osan jokaiselle.
Niin kuin nälkäiset sudet he tarttuivat saamiinsa, ja suloinen tyytyväisyys loisti jokaisen kasvoilla.