Heikki mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja ja siirtyi, vielä pala suussa, uunin viereen jakkaralle.
— Niin, niin, jatkoi Vanhala, keittokupista ottamaansa luuta kaluten. — Hm. Tässä — tässä on tosi edessä. Sinä häpeemätön, varastat kotiasi. Viidettä sataa markkaa! — Hm. Sanoppas, mihinkä olet oikein ne tuhlannut? Viinaan kai ja huvitteluun! Ja sanoppas suoraan, kuinka paljon olet eläissäsi minua kavaltanut? Riittääkö edes viisi tuhattakaan!
— No, älä tuossa aina sitä summaa suurentele, tokaisi emäntä Heikkiä puolustaakseen.
— Su-suurentele! Aina sinä puolustat tuota junkkaria. Ilmankos siitä on sellainen kasvanut. Kun olisin hiukan ilkeämpi mies, niin ajaisin teidät molemmat talostani.
— Talostasi! Puhuthan aivan kuin tämä olisi isäsi perintö. Muisteleppas, mikä sinä olit tähän taloon tullessasi! Häh? Köyhä kuin kirkon rotta! Ei edes kunnollisia vaatteita ollut selässäsi. Kaikkien pilkkaama rengin rötäle olit. Häh? Mitäh? Etkö ollut?
— Mutta muisteleppas sinä, kuka tämän talon maat on laittanut kuntoon! ärähti nyt puolestaan Vanhala. — Ja sitäkin, kuinka köyhiä alkaessamme olimme. Enkö minä ole omaisuuttamme hankkinut?
— Sinä! Puuska!
— Olenpa mikä tahansa, mutta kieltämättä olen ollut mies! Enkö minä hankkinut rahoja lainaksi, että pääsimme kaupan alkuun, häh?
— Hyvähän oli hankkia, kun oli takana talo ja maat, jotka takasivat luoton.
— Siinä kunnossa kuin nämä silloin olivat, eivät ne olleet kovinkaan suuriarvoiset.