— Mutta kannattaapas siitä, jos oma poikasi tuhlaa jonkun satasen.
— Kannattaa niin! Turhuuksiin eivät jouda rahat — eikä turmelusta tuottaviin…
— Vielä turhemmassa ne ovat pankkiherrojen —
— Älä natkuta aina sitä yhtä. Ja sanon minä sen, että ellei Heikki muuta tapojaan, niin… Eikä siinä tästä lähtien ole armoa sinullakaan. Sama tuomio. Kuulitko! Minä en kärsi, että te yksissä tuumin kavallatte minua. Jos olisitte vieraita, niin en ihmettelisi. Mutta kun oma väki viitsiikin varastaa! Olen jo pitkän aikaa huomannut. Teissä on kaikissa sitä vikaa, niin pienissä kuin suurissakin. Tuokin nuorin tytön kehveli, vaikk'ei vielä osaa erottaa hyvää pahasta, niin varastelemiseen sillä jo on taipumuksia. Ja se on sinun syysi. Sinä olet itse sellainen. Ei siis ihme, että lapsetkin oppivat. Vaikka sehän taitaakin olla perittyä.
— Häpeemätön nahjus, saituri, saivartelija! hihkui emäntä, joka ei mielestään löytänyt kyllin sopivia nimityksiä.
— Tuki suusi, sanon minä, kivahti Vanhala kimmoten seisoalleen. Hän asteli muutamia kiivaita askelia permannolla. Aikoi sitten ulos, mutta kun Heikki tuli ovessa vastaan, estyi hänen menonsa.
— Sinä kuulit mitä sanoin. Paina se mieleesi, murahti hän Heikille, pysähtyen tämän eteen uhkaavana.
— Kuulinhan tuon jo, äännähti Heikki alakuloisena, samalla siirtyen pois isänsä julman katseen alta.
— Hyvä että kuulit, jatkoi Vanhala entiseen tapaansa. — Mutta muista myöskin tästedes olla kajoamatta piikaan, jos sellaisen sattuisi saamaan. Olen koettanut kysellä, mutta eivät tytöt näy olevan halukkaita tulemaan meille. Sitä paitsi olemme sinun tähtesi joutuneet naurunalaisiksi. Emmekä suotta olekaan. No! Mitä toljailet? Laittau valjastamaan hevosta ja vedättämään pellolle lantaa. Mutta valitse sulempia paikkoja, mihin kaadat kuormat, äläkä hangelle. Yläpää peltoa on jo sulaa.
Sen sanottuaan Vanhala livahti ovesta ulos ja kotvasen kuluttua hän oli jo iljanteisella kujalla samoamassa Laitilan kylää kohti.