— Olin niin ajatuksissani, koki Heikki selittää.
— Ka, niinhän te nuoret. Ette välitä meistä vanhoista, semminkään ruotilaisista. Ja mitäpä minusta. Eiväthän ne rikkaat köyhistä. Mutta jumalan edessä olemme kuitenkin yhdenarvoisia, puheli muori ja polkaisi muutamia kertoja, että hänen käsissään ollut leve vetäytyi rukinrullan ympärille.
Heikki seisoi ovipielessä neuvottomana, pidellen kädellään kiinni ovesta ja kykenemättä vastaamaan. Hän olisi halusta poistunut muorin nuhdesaarnaa kuulemasta, mutta tuntui siltä, kuin jokin näkymätön olisi estänyt.
— No, mitä se Heikki siellä ovensuussa — käypi vain nyt peremmäksi, niin kerron kuulumisia ja terveisiä Amalialta.
— Lähettikö hän terveisiä? kysyi Heikki tylysti, siirtyen samassa keskemmälle. Hän tunsi olevansa utelias tietämään Amalian kohtalosta, vaikk'ei muuten hänestä välittänytkään.
— Lähetti, vastasi muori. — Hän sanoo antavansa kaikille anteeksi — sinullekin, vaikka oletkin hänet syössyt turmioon.
— Turmioon? kertasi Heikki kylmäverisesti, vähääkään kasvojaan väräyttämättä.
— Niin, kaikesta päättäen hän on hyvin onneton. Hänen kirjeensä on niin sekava, ettei siitä kaikin paikoin saa selvää.
— Missä hän nykyisin on? kysyi Heikki hetkisen kuluttua.
— Helsingissä. Silloin kun mökkimme ja tavaramme myytiin, hän meni Viipuriin. Palveli siellä pari kuukautta, mutta muutti sitten Helsinkiin erään toisen tytön kehoituksesta. Ja nyt on tyttöraukka ollut siellä palkattomana. Viikon päivät oli ollut jossain tupakkatehtaassa työssä, mutta sairastui ja täytyi jäädä pois. Nyt tuntuvat olevan hänen asiansa huonosti. Epäilen, että hän on…