Sanat takertuivat kurkkuun, ja muori pyyhki esiliinallaan kyyneleitä kurttuisilta poskiltaan. Heikkiin tämä kertomus ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta. Hän näyttikin ajattelevan jo aivan toisia asioita ja tähysteli akkunasta pihalle.
— Eikö se käy yhtään Heikin sydämelle? kysyi muori kyyneltensä lomassa.
— Minunko? Mitäpä minä toisista. Tässä on tietämistä itsestänikin.
— Kovin on kova. Vaikka juuri Heikin tähden olemme joutuneet mierolle, niin ei edes sääli.
— Minunko tähteni! kivahti Heikki. — Enhän minä teitä mökistänne häätänyt.
— Vaikk'ette, niin teillä siinä on suurin syy. Ellei Amalia olisi joutunut sellaiseen tilaan, että tuli siihen mökkiin meidän rasitukseksemme, ja ellei isänne olisi kiirehtinyt meiltä velkaamme, niin aivan hyvin me olisimme voineet maksaa maanvuokran, eikä kartanonherra olisi meitä vielä hätyyttänyt, ei ainakaan muutamaan vuoteen.
— Eihän ole minun syyni, että isäni ja äitini teitä siitä velasta ahdistivat. Ja ellei Amalia olisi ruvennut käräjöimään, niin he olisivat kyllä odottaneet.
— Vai emme me olisi saaneet edes koettaa onkia lapselle eläkettä!
Kyllä minun täytyy sanoa, että Heikki on aivan tunnoton!
Tätä ei Heikki ollut kuulevinaankaan. Jatkoi vain:
— Ja sitä paitsi oli herra sanonut isälle, että hän olisi jo muutenkin teidät käskenyt maaltaan pois — ainakin siltä paikalta, sillä hän rakennuttaa siihen huvilan. Oli kehunut sitä rinnettä kauniiksi.