Aamulla Heikki nukkui tavallista kauemmin, eivätkä vanhuksetkaan häntä herättäneet, kun tiesivät, ettei hän ole hyvällä tuulella.
Vanhala oli ehtinyt käydä jo pellolla tarkastuksillaan ja istui nyt pirtin penkillä katsellen savisia saappaitaan ja imeskellen juuri sammunutta piippuaan, kun Heikki vääntäysi kamarista pirtin puolelle katsomaan, oliko jäänyt kahvia.
— Istuhan! Minä laitan heti kahvia, liverteli emäntä. — Eikö se tuo ukkokin jo juone toisen kerran ja minäkin… Nousimme jo ennen auringon nousua, niin kyllähän se taas jo maittaakin, puheli hän kuppeja pöydälle asetellessaan.
Koko kahvinjuonnin aikana ei puhuttu halaistua sanaa. Juotuaan ja noustuaan pisti Heikki lakin päähänsä, painaen sen niin syvälle kuin voi, ja äännähti kylmäkiskoisesti:
— No, hyvästi nyt.
— Mihinkä sinä —? ehätti Vanhala, mutta Heikki oli jo silloin ovesta ulkona.
Emäntä hypähti pystyyn ja laahasi kiireimmän kaupalla lihavan olemuksensa portaille sekä huusi siitä Heikin jälkeen:
— Heikki, sinä! Mihinkä sinä —?
Mutta kujalla kulkija ei kääntänyt päätään, muutteli vain tavallista rivakammin jalkojaan, aivan kuin joku olisi häntä kiirehtinyt.
Vanhalakin oli vaistomaisesti noussut pystyyn ja katseli nyt akkunasta poikansa menoa.