Emännän palattua ja Heikin kadottua näköpiiristä istahtivat molemmat huoahtaen.
Kului kotvanen äänettömyydessä. Sitten emäntä äännähti:
— On se aika tuittupää!
— Sellaiseksipa sinä sitä kasvatitkin. No, kaadahan kahvia kuppiin.
Taas istuivat vanhukset pöydän ääressä, kumpainenkin vaiteliaana ja raskain mielin. Ulkona puhalteli kevätahava taivaan vetäytyessä synkkään pilveen. Variksetkin pellonpientareilla näyttivät alakuloisilta.
X
— Onko päällä?
— On, kuului kolmesta suusta yht'aikaa. Mutta neljäs sanoi:
— Ei! Älähän vielä. — Hetkisen selattuaan kahta korttia hän jatkoi:
— No, pata pitää!
— Eipä pitänytkään, äännähti ensin puhunut voitonriemuisesti ja löi samassa ruutusotamiehen kivelle.