Toisten kasvot vetäytyivät happamen näköisiksi, kun voittaja veti rahat taskuunsa.
— Jo viides katko, murahti eräs tyytymättömänä. — Onkohan tämä vain rehellistä peliä!
— Rehellistä, matki voittaja. — Tee työ ja opi pelaamaan!
— Ei se ole minun työni, jamasi taas edellinen. Jamaaja oli Heikki
Vanhala.
— Onhan. Minä tein viimeksi.
Heikki otti korttipakan ja alkoi sekoittaa sitä. Toiset tiputtelivat äänettöminä rahoja kivelle, ja kun Heikin silmä vältti, iskivät he toisilleen silmää ja vaihtelivat kortteja.
Pelaajia oli viisi. He istuivat puolitiessä kallion rinnettä sokkelontapaisessa muodostumassa. Vähän alempana kallionkielekkeellä loikoi kaksi kohta keski-iässä olevaa naista päivää paistattaen.
Toista heistä nimitettiin Pensas-Leenaksi ja toista Turun-Kaisaksi. He olivat väsyneen ja elämäänsä kyllästyneen näköiset, ja kumpaisenkin poskipäillä oli juovikas, ruskeahko juoponpuna, joka selvästi erottui ohuen ihomaalikerroksen alta. Kaisan nenän vierustat ja silmänalustat olivat sinertävät, todisteena elostelusta, kasvot kaidat ja poskilihakset kuihtuneet. Hänen ohuet, tiukasti yhteenpuristetut huulensa olivat kellertävänpunaiset ja tekivät nyt, hänen elottomien harmaiden silmiensä tuijottaessa, melkeinpä inhoittavan vaikutuksen.
Leena sitä vastoin oli verevämpi, pyöreäposkisempi, eikä näyttänyt aivan niin rappeutuneelta kuin edellinen. Eivätkä hänen silmänsäkään olleet yhtä elottomat, vaan kajasti niiltä väsymyksen ilmeestä huolimatta jonkun verran elämänhalua, vieläpä iloisuuttakin.
Naisten vieressä virui Jaska, aina vähän väliä kääntäen kylkeänsä ja pakisten minkä mitäkin rivouksia naisille, jotka välinpitämättömän näköisinä, kuitenkin silloin tällöin hymähtäen, häntä kuuntelivat.