— Tuki nyt ajoissa suusi, muutoin sinun ei käy hyvin, poika.
Nyt kuohahti Heikin sisu. Hän meni aivan sanattomaksi, veti puukon tupestaan ja aikoi hyökätä riitakumppaninsa kimppuun, mutta samassa hän sai takaapäin niin voimakkaan iskun, että kaatui ja ase kimposi hänen kädestään loitolle. Ylös päästyään hän hyökkäsi käsiksi vihamieheensä, mutta taas he miehissä löivät hänet maahan ja alkoivat piestä.
— Hei pojat, helkkarissa! Ketä te peittoatte? kaikui vasemmalta kallionrinteeltä käheä ääni.
Kurittajat keskeyttivät ja käänsivät katseensa tulijaan.
Hän oli pienehkö, laiha ja kalvas keski-ikäinen mies. Hänen tummat, harvat viiksensä räpättivät suun päällä, ja hänen pienet tihrusilmänsä säteilivät iloa, mutta samalla jonkun verran pelkoakin. Vaatteet olivat risaiset ja lian tahraamat, ja päässään oli hänellä leveälaitainen huopahattu, joka oli päältä rikki. Reiästä pisti esiin muutamia hiuskarvoja, jotka tekivät hänet lystikkään näköiseksi. Hänen nokisia kasvojaan pitkin virtailivat hikikarpalot piirrellen uomia, joista tummahko iho pääsi pilkistämään.
— No, eikö totta vie olekin Tanu! Mutta missä helkkarissa sinä olet rypenyt? Olethan musta kuin kekäle, puheli eräs miehistä.
— Eikä ihme, vastasi Tanu vielä läähättäen ja astuen lähemmäksi toisia. — Olinhan kekäleelle kuuluvassa paikassakin.
— Missä, missä? utelivat toiset melkein kuin yhdestä suusta.
— Selitähän toki mistä tulet ja mikä lempo sinut noin on noennut.
— Jaa, että mistäkö tulen! Kiirastulesta, hyvät ystävät.