— Siltä näyttää kuin sieltä tulisit. Poltit nahkasi?
— Kärähti vähän. Olisittepa vain olleet sellaisessa pätsissä kuin minä, niin eipä jumankavit olisikaan ikenenne irvessä. Niin, niin! Hyvä sitä täällä on lekotella ja päivää paistattaa ja odotella valmista! Mutta nyt tulee, pojat, minun vuoroni huilata ja te saatte hankkia. Ensi viikolla minä makaan kuin lehmä suossa enkä nosta päätäni muulloin kuin ruoka-ajoilla.
— Hoo! Taisipa onnistaa, koska noin kerskailet, puheli eräs. —
Mutta älä ylvästele. Olet sinäkin meidän ansioillamme elänyt.
— Olet niin, äännähti toinen sylkäisten pitkän tupakkasyljen.
— Mutta kukas on kahdella viimeisellä viikolla hankkinut, häh? Kuka?
No, vähät siitä, virkkoi Tanu sitten muuttaen äänensä sävyä. —
Arvatkaapas, missä minä olin.
— Hiisikö sinun teitäsi tietää. Lienevät käyttäneet sinua sutina jotain savupiippua nuohotessaan.
— Etpä suuresti erehtynyt, riemastui Tanu. — En aivan sutina ollut, mutta en paljon muunakaan. Olin nähkääs höyrykattilan tulipesässä. Niin, niin, aivan totta.
— No, ka, eihän sitä kukaan epäilekään, hihihihi! nauroi eräs, ja toiset säestivät.
Metsässä risahti. Tanu vavahti ja pälyili ympärilleen. Tämän huomattuaan kysäisi eräs:
— Näetkö kärpäsiä?