— Kysy itseltäsi! Olithan osallisena juomassa.
— Hihihii! nauroivat toiset. Jaska jatkoi:
— Se mies sietäisi pirusti rokkiinsa. Se on kelju. Siellä kotipuolessaan veivaili palvelustyttöjä eikä huolehdi lapsista. Eikö tuo niitä tekosiaan lienekin paossa.
Tämän sanottuaan Jaska heittäysi kalliolle pitkälleen, ja hänen antamaansa esimerkkiä seurasivat kaikki toiset paitsi Tanu, joka yhä seisoi siinä hajasäärin, likaisen näköinen käärö kainalossaan.
— Minustakin se on niin keljun ja lehmämäisen näköinen mies, että oikein iljettää, puheli eräs.
— Kun se pahus ei vain menisi antamaan ilmi sitä meidän suunnitelmaamme, epäili toinen. — Hänhän kuuli keskustelumme.
— Kuuli, sanoi Jaska haukotellen. — Mutta jos hän sen ilmaisee, niin pannaan henki pellolle kuin hiireltä.
— Se tehdään, myönsivät toiset. Mutta Tanu äänsi:
— Ei helkkarissa! Siitä voi joutua linnaan. Ja mitä me hänen hengellään… Parempi kun panemme pakaroille!
— Aina sinä niistä pakaroista… Niitä sinä olisit aika poika pehmittämään. Mutta vähät niistä! Mitä sulla siinä käärössä on?