— Kuinka niin? kysyi Jaska kellistäen itsensä kalliolle.
— Muuten vain. Hän näyttää niin aralta ja kömpelöltä. Ja aina hän puhuu vaimostaan ja lapsistaan ja rehellisyydestään ja katuu, että tuli lyöttäytyneeksi joukkoomme. Voiko sellaiseen mieheen luottaa? Kun hyvin sattuu katumapäälle, niin menee ja ilmaisee aikeemme. Silloin olemme kiipelissä joka sorkka.
— Ei mene. Ole huoletta, vakuutti Jaska. Ja jatkoi pienen vaitiolon jälkeen: — Minä tunnen miehen. Jyrkkä ja suoraluonteinen, pitää sanansa, sen takaan. Onhan hänestä tietysti ensin outoa tämä tällainen elämä — oli se minustakin — mutta pian hän tähän tottuu. Ja silloin saamme uskoa, että joukossamme on mies eikä vain paljaat housut.
— Kyllä hänestä ennemmin mies tulee kuin pienestä pojasta, sitä mieltä minä olen, yhtyi eräs. Mutta toinen taas jatkoi:
— Epäilen sitä. Sillä ei pieni poikakaan vuodata kyyneleitä, jouduttuaan joukkoomme, niin kuin Jeremias. Hän toissa päivänä itki ihan selvästi.
— Siitäpähän karaistuu. Tässä tapauksessa kyyneleet tekevät hyvää jälkeä. Itkiessä katkeroituu mieli. Se lisää sisua ja nostattaa vihaa. Se on poikaa se. Sitä tarvitaan tässä ammatissa enemmän kuin kivitöissä, puheli Jaska harvakseen.
Toiset vaikenivat.
Vähän ajan kuluttua kysyi eräs joukosta:
— Missähän se Perttu —?
— Tuollahan se kuorsaa, tuolla kiven kupeella, sanoi toinen osoittaen ylös kalliolle.