Sama meillä synty, veri,
äitimme on valtameri!
Yhtykäämme, sisarukset,
murtakaamme vuoren ukset!
Louhet kussa kammitsoivat,
siellä kohta kosket soivat!
Voitan Turjan myrskytuulet;
pauhuni kai, korpi, kuulet!
Olen nyt jo jättiläinen,
kymmen-, satatuhatpäinen!
Tahdon mereen kiirehesti —
surma sen, ken mua esti!
Helmassas, oi äiti, vasta
viihdyn, lakkaan riehumasta.
PYRAMIIDI
Erämaa nukkuu,
aavikon hiekkaan keitahat hukkuu —
Suru sfinksin on suuri, kun hiekkahan vaipuu,
senkin ois taivaille kaipuu.
Pyramiidi pystyssä valvoo,
tulia ylhiä palvoo,
taivahat täyteen ratoja piirtää,
tähdestä tähteen kärkensä siirtää.
Sfinksin katse on tuskaa:
pyramiidi sen jättänyt on
häviön uhkaan aavikkohon.
Sfinksi vain kääpiö on,
pyramiidi voittamaton!
Samumin hiekkainen hyöky erämaan ääriltä ryntää,
kohtalon uurtoja sfinksin kasvoille kyntää,
hymyn kylmän jo hiekaksi haurahaks' huuhtoi…
Sfinksi vapisee vaipuessaan
ikikohtalon voimien valtaan,
maan tuntee pettävän altaan.
Pyramiidin katse on muuttumaton
ajalla tähtien, kuutamon
ja päivien paahtavain.
Vuostuhanten tomuja vain
sade yltä sen huuhtoo pois,
se että selkeemmin seurata vois,
kuinka kuviot taivahan ryhmittyy,
ja missä on tuskien syy.
Sfinksi hukkuvi hiekkahan maan;
pyramiidi on pystyssä vaan,
pyramiidi jää hallitsemaan.