KOSKI JA KELLOKUKKA
Mä kesän hennon kellokukan näin;
soi kalliolla, kosken partahalla
se tiukuansa hiljaa helistäin,
vaikk' ärjyivätkin jättikuohut alla.
Sen sinisilmä keinui kahtahalla:
se milloin katsoi kuohupäitä päin
ja milloin unelmoi taas taivahalla
heleimmät sinne laulut helkyttäin.
Tuo suven hauras lapsi, orpo salon,
hyräsi virttä kirkkahimman valon
ja kera kosken jakoi ilot, surut,
sai kivipöydältänsä niukat murut.
Sen hiljaisesti soitti sinikelloin,
min jättikosken vinhat kuohut velloin.
TUNTURIVIRTA
Sun on sielusi kirkas ja katseesi avoin,
sun on tiesikin puhdas ja päilyvä niin!
Ah, kaikki jos kulkisi vettesi tavoin,
niin ilolla kuolohon käytäisiin.
Sa leikiten lasketat kivistä pohjaa,
ja pisaras helminä kimaltavat.
Sun kulkuas kauneus tunturin ohjaa,
yli uomasi koivikot kumartavat,
ja tunturiailakit tuoksunsa jakaa
sun yllesi valkeusmatkallas.
Saa vaahtosi iloa tunturi vakaa,
se kuvaansa etsii sun kalvostas.
Vaan helmassa meren, mihin kaipasit niin,
ei helmies päily ja puhtaus kestä;
sa kuulut, oi kirkas, vain pienimpiin,
et voi sinä merta synnistä pestä!