Kun pojat palasivat, kertoivat he, että vene oli poikennut Tuliparran talolle päin. Inki väitti kuulleensa sieltä tutun äänen, jota hän luuli Pyhällön pitkän Vilmun ääneksi. Mutta mitä hän erämaassa teki ja miksi hän Tuliparran luokse meni, sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Siinä oli selvästi jotakin merrassa. Se oli taas uusi kumma erämaassa. Huolissaan soutivat miehet Urtinapajalta kotia.
Kotkottava koppelo
Samana syksynä läksi Heikka erämaalta kotikylässä käymään. Hän oli korjannut ensimmäisen viljasatonsa, koonnut suuren auman kotihalmeelle ja jättänyt toisen Hirvikankaan halmeelle Jumalan lukon taakse. Tulevaa karjaa varten oli hän raivannut luhtia lahden perään ja puron varrelle. Tyytyväisenä ja ylpeänä hän lähti uudelta piiriltään, veneessään kalakimput ja uhallinen turkiskuorma.
Inki jäi yksin uutistalolle metsästelemään ja odottelemaan tulevaa kevättä.
Hartikkakin jätti hänet yksin varotellen huolekkaasti katsomaan taloa. Erämaa ei enään ollut autio eikä voinut tietää, keitä metsissä eli ja kulki.
Levottomuus ja alakuloisuus painoivat koko pitkän syksyn yksinäisen kotimiehen mieltä. Rankkasateet ja myrskyt pauhasivat erämaan äärettömässä latvameressä. Joskus oli päivisin raikas selvyys ilmassa, joka elosti ja rohkaisi hänen mieltänsä. Mutta illalla jo punasi alakuloinen rusko lahden ja koko selän melkein veripunaiseksi tai levisi metsän rannalle koko taivaan pituudelta kalpea viheriä hohde. Vihdoin toki rupesi talvi tulemaan. Järvet suuttuivat vielä mustiksi ensimmäiselle lumirännälle, mutta alistuivat. Siniset usvat saarien ympäriltä katosivat. Syvä hiljaisuus, ikäänkuin suuren juhlan edellä, levisi koko luontoon. Lahtiperät seisoivat rasvatyyneinä ja odottavina, kunnes muuttuivat kirkkaaksi metalliksi, ja kellastuneet kaislat ja paljaat varvut olivat hiljaa kunnes kokonaan kohmettuivat. Punaisissa kuolemankukkaisissa ja valkoisessa juhlapaidassaan otti kyläpihlaja kalamajan luona vastaan luonnon uuden isännän.
Ingiltä nyt kokonaan unohtui syksyllinen levottomuus ja talvi toi hänen mieleensä jälleen nuoren erämiehen rohkeuden ja ilon.
Sydänkuiden pakkaset olivat jo käsissä ja Inki läksi eräänä aamuna hiihtelemään teerien urpakoivuille. Talvipäivä kului pian ja ilta hämärtyi huomaamatta. Vanha koukkunokkainen koppelo vielä kotkotti kuivan hongan oksalla ja vietteli pyytömiestä kauvemmaksi. Tuuli alkoi tuiskutella, mutta vanha saivarpää vielä kotkotti. Vasta kun vinheä tuulenpuuska toi kovan ilman ja tuisku helisti jääkilseitä hangella, havahti Inki. Hän heitti varsijousen selkäänsä ja käänsi suksensa kotiapäin jättäen koppelon kotkottamaan. Silloin jo pauhasi kamala rajuilma ja Ingin mieleen juolahti ilkeä tarina, että vanhat koppelot oikeastaan ovat noitia, jotka eksyttävät yksinäisiä metsämiehiä oikeilta teiltä pois. Hän hiihteli kotia kohti minkä ehti ja alkoi jo päästä välkymmälle. Mutta hän oli tuiskussa näkevinään mustia lentäviä poukkia lumen joukossa ja puiden latvat tuntuivat hänestä hetkittäin vaapattavan valoisilta. Kamala aavistus lensi kuin nuoli hänen mieleensä ja hän otti hurjan vauhdin. Ennenkuin hän aavistikaan oli hän aukealla. Keltaisena ja mustana puurona nousi sieltä suuri savu ylös ja tuuli löi sakean katkun vasten hänen kasvojaan ja savusta välähti suuri kirkas liekki rätisten taivaalle niin että musta metsä valkeni.
— Mitä? — Kotiauma tulessa!
Ingin ensi ajatus oli suin päin rientää palopaikalle, mutta vaistomaisesti pysyi hän alallaan ja näki silloin, ettei ainoastaan kotiauma, vaan tasaiselle kallionkielelle rakennettu riihikin paloi ilmitulessa. Ja tulen punaisessa hohteessa latoi kolme mustaa miestä pirtin edustalla suksikelkkoihinsa talon tavaroita, Heikan omaisuutta — rautalyötteiset vakat, kirveet ja aseet, kuivatut kalat ja savustetut lihat — kaikki mitä vain oli arvokasta heitettiin kelkoille ja arvottomampi syydettiin lumeen. Tyrmistyneenä ja pullistunein silmin tuijotti Inki kauheaa näytelmää, miten hänen ja Heikan koti, pian kahden vuoden ponnistukset ja hedelmät paloivat poroksi ja miten murhapolttajat ja rosvot raastoivat heidän omaisuuttansa. Nyt alkoi pirttirakennuskin höyrytä ja savuta, vihanmiehet olivat viimeiseksi sytyttäneet senkin ja kaiun ilkkuen juostessa metsän honkien välissä kuuli Inki rosvojen huutavan ja kiljuvan niinkuin humalapäissään.