— Miksi et ole rakentanut taloa tähän? — kysyi Inki.
— Minä olen metsämies, niinkuin isänikin oli, eikä metsän miehen sovi olla talon mies eikä akan mies. Nuorena Hämeessä ajattelin kerran minäkin emäntää itselleni, mutta ajateltuni meni kulkevan miehen mukaan, eikä metsä ole toista kertaa miestään päästänyt. Mutta sinä Inki saat tehdä tähän talosi, koska olet Lapin perijä. Elleivät metsänkäynnit parane, ei muuta neuvoa ole. Kun vartut, saat itse päättää.
Uusi asutus
— — "Ja koska me olemme kuulleet, että se erämaa on mahtava ja suuri metsä ja että siellä kyllä on varaa tehdä hyviä tiloja, joissa ihmiset voivat asua; — sentähden on meidän tahtomme ja käskymme, että te pidätte neuvoa, että joku osa rahvasta ryhtyisi raatamaan ja rakentamaan mainitulla erämaalla — —"
(Kuningas Kustaa Vaasan käskykirjeestä.)
Heikka palasi nuoren vaimonsa Maisan ja lehmän kanssa erämaahan keväällä tuon onnettoman palon jälkeen.
Koivas oli kytketty puuhun ja Maisa istui puolipalaneella hirrellä kasvot käsissään ja itki ääneensä. Heikka seisoi vieressä synkkänä ja kalpeana tuijottaen mustiin kekäleihin, joiden välistä uusi nurmi jo pisti esille päätänsä.
Äkkiä oli ilo muuttunut suruksi, toivo rauennut epätoivoksi. He olivat kiiruhtaneet matkaansa joutuakseen luonnon kukoistuksen ajaksi valmiiseen uuteen taloonsa. Mutta talosta ei ollut mitään jäljellä. Ei ollut pirttiä, ei riihtä, ei eloa, kaikki oli armoton tuli syönnyt, kaikki. Hirvikankaan aumakin oli tyysten ryöstetty.
— Tänne tultiin korpeen kuolemaan, — nyyhkytti vaimo itkunsa välissä.
Ne sanat leikkasivat Heikan sydäntä. Hän ei voinut mitään vastata. Hän näki, että hänen talossaan oli ollut pahempi kuin tuli, oli ollut vihamies. Vihan kekäleihin oli hän tuonut rakkautensa.